tiistaina, kesäkuuta 19

Kun ei oo muutakaan enää antaa







Ja hiljalleen se polttaa minut sisältä.


perjantaina, kesäkuuta 8

Sepelkyyhky

On pakko paeta, kadota tilanteesta. Nopeasti, niin että kukaan ei ehdi nähdä tuskan vääntelemiä kasvojani. Askeleet ovat nopeat, mutta tunnen kompuroivani. Rakennan tuhansia kerroksia esteitä ympärilleni. Läähätän. Kukaan ei enää ikinä pääse lähelleni. Nimeni kadotan ensimmäisenä. Kasvattamani piikkilanka-aidat repivät kenet tahansa riekaleiksi. Kenenkään ei tarvisisi koskaan tutustua menneeseeni, heikkouksiini tai lapsuuteeni. Kukaan ei saisi koskaan kuulla isästä, joka löi kaikkein lujimpaa sanoillaan. Isästä, jonka tekstiviestit toiselle naiselle löysin kymmenvuotiaana. Isästä joka sai minut viinapullo kädessään tuntemaan itseni hirviöksi. Kenenkään ei tarvitsisi kohdata pelkoani tai vihaani.



Sytytän tupakan. Nojaan baarin nokiseen seinään, annan katseen kiertää ihmisten seassa. Rekisteröin muutaman miehen häpeilemättömät katseet. Isokokoinen tarkkailee kaikkea muuta paitsi kasvojani. Mä vihaan sitä heti ensinäkemältä. Mies on täydellinen. Tiedän että saan sen tekemään oloni täsmälleen niin eläväksi kuin haluan. Nimeän sen Vompatiksi ja nauran mielessäni. Pyyhkäisen vaaleanpunaisen suortuvan pois silmiltäni, tumppaan tupakkani. Yhtäkkiä mies on jo vieressäni. Vaikken edes koske miestä, tunnen kuntosalilla vietetyt tunnit ja lihasmassoissa sykkivän voiman. Vompatin toisessa silmässä on lähes parantunut mustelma mutta erotan vielä pienen turvotuksen. Valtaviksi treenattuja käsivarsia peittävät kymmenet tatuoinnit. Olkavarressa on tumma sepelkyyhky.

- Mitä sä teet työkses? kysyn.

- Ajan betoniautoa, sillä on lempeämpi ääni kuin toivoin. - Miksi sulla on peruukki?

- Miehet tykkää tästä, jotkut tulee suoraan iholle pelkästään tän takia.

- Mikä sun nimes on? se jatkaa tenttaamistaan.

- Mari. Mennäänkö teille?

- Etkö sä halua tietää mun nimeä?

- En. Mulla on sulle jo nimi, enkä mä lukeudu niihin naisiin jotka jää viereen kiehnäämään loppuyöks, mun äänessä kuultaa outo todistamisen halu. Kuulostan uhmakkaalta pikkutytöltä, jolla vaan on väärät sanat suussa.

Yritän saada Vompatin hämmentymään, ja sanoa jotain, mikä vie sen huomion pois mun äänen vapinasta. - Mennäänkö meille? Saat tehdä mulle mitä tahansa tahdot.

- Mikäs siinä, mies vastaa.

Miksei sen vastaus kuulosta samalta kuin odotin? Sen ääni on lempeä, ihan kuin se huijaisi mua jokaisen lauseensa välissä. Vilkaisen Vompatin silmiin ja kadun samantien. Sen katseessakin on helvetin välittävä katse, ei lainkaan väkivaltaisen himokas tai vihainen. Ei mitään sellaista minkä mielikuvan sen ulkomuoto antaa.




En tunnista äidin kasvoja. Ne ovat vuosien painosta haalistuneet. Äiti ei kuule mitään, ei tahdo nähdä. Isän rivien väliin piilottamat viestit valuvat hukkaan. Isä lähtee ajamaan pohjoiseen. Kuinka mones kerta tämä on, kun hän hylkää meidät? Ei koskaan silti pysyvästi. Niin, että voisin päästää irti. Isän täytyy aina tulla takaisin, isän täytyy aina palata satuttamaan. Isän täytyy palata siksi aikaa, että uskomme kaiken muuttuneen. Isän täytyy olla vielä sen aikaa, että jokaisen eheytyneen asian voi murskata vielä kerran. 

Vompatti seuraa perässäni bussipysäkille. Kysyn siltä tupakkaa ja se antaa käteeni Marlboron vihreän.

- Tää on sulle parempi kun nuo punaiset, se alkaa jauhaa.

- Mikä vittu sun ongelma tässä nyt on? Mä olen tässä, saat mun vartalon kokonaan, saat tehdä sille mitä ikinä tykkäät! huudan ja menen niin lähelle Vompattia että se haistaa mun halvan hajuveden. Vompatti ei vastaa mitään, viittoo vain bussia pysähtymään. Mä en käsitä yhtäkään tunnereaktiotani sitä kohtaan.

- Toi bussi ei mene meille. Mitä sä teet? kysyn.

Vompatti ei vastaa mitään, tarttuu mua käsivarresta ja vetää mut bussiin. Se ottaa taskusta kymmenen euron setelin ja antaa sen kuskille, bussikuski nyökkää. Huomatessaan meidän oudon asentomme, se katsoo Vompattia vähän vihaisesti, vähän epäilevästi. Mun käden verenkierto on jo pysähtynyt mutta Vompatti ei päästä irti. Aamulla käsiä peittää mustelmat. Tämäkö se on, mitä mä tahdon loppuelämältäni? Vompatti vaihtaa kättensä paikkaa ja ottaa hellemmin mun ranteista kiinni. Miten se osaa löytää sen ainoan kohdan musta, mitä pitelemällä saa mut tyyntyyn, vaikka olisin kuinka sekasin ja keittiöveitsi kädessä?

Vompatti vie mut taloon jonka ikkunat näyttää surullisilta. Rappukäytävässä vastaan tulee kaksi humalaista teiniä, joiden molempien kulmakarvoissa roikkuu hakaneuloja. Kuudes kerros, ulko-ovi on tummaa puuta. Muut kerrostalon ovet ovat vaaleita. Naulakossa roikkuu vain miesten takkeja, nekin ripustettuina siististi. Eteisen seinä on täynnä valokuvia. Yhtäkkiä minun tekee mieli hypätä jokaiseen kuvaan, elää samanlailla kuin kuvien henkilöt. Yhdessä taitaa olla Vompatti pienenä, ainakin kuvan pojalla on samanlaiset vihreät silmät.

- Onko tässä... tai siis saanko käydä vessassa? kysyn ja hapuilen silmilläni etsien lukollista ovea.

- Tuossa nurkan takana, Vompatti nyökkää takaani. Sen äänestä kuultaa hymy.

Tutkiessani vessan kaappeja, alan yhtäkkiä katua jokaista tunnekylmää vuotta elämässäni. Istun vessan lattialle oven viereen ja tuijotan lavuaarin putken mutkaa. Mietin jokaista lyöntiä jonka olen itselleni etsinyt. Humalaisia juoppoja sängyssäni, tukahtuneita huutoja. Kadun riudutettua kehoani joka huutaa armoa, kadun jokaista viiltoa ihooni. Pyöritän mielessä äidin kirjeitä, asuntoesittelyä Kemiin, veljen esikoisen kastejuhlia jonka kutsukortin sytytin tupakalla tuleen parvekkeellani. On tuhansia valokuvia, joissa olisin voinut elää.
Kylmä hiki kastelee paitani ja tunnen vajoavani liian syvälle. Käsi hapuaa viimeisimmille arville. Nypin irti tuoreet ruvet kyljestä ja nilkoista. Käärin ison pyyhkeen ympärilleni, en enää muista etten ole kotona. Revin vaaleanpunaisen peruukin päästäni niin että pinnit ropisevat lattialle. Heitän kylmää vettä kasvoilleni ja koitan hengittää. Valokuvat eteisen seinillä pyörivät diaesityksenä silmissäni. Nauravia, nauravia, nauravia... yksin. Yksi lapsi oli yksin. Istui punaisen ämpärin päällä, kuollut lintu käsissään. Ryntään vessasta eteiseen, näen kuvan, näen vihreät silmät, näen kuolleen sepelkyyhkyn. Lapsen yksinäiset kädet tietäessään, että on pakko päästää irti, jotta äiti saisi napattua seuraavan kuvan. Kuvan jossa pojan silmätkin hymyilevät. Vompatti seisoo takanani. Käännyn sitä kohti, yritän pitää viimeiset rippeet itsestäni jäljellä ja kohotan leukaani. Katson sen silmiin uhmakkaasti, pelkäämättä.

- Tiedätkö mistä mä pidän? kysyn siltä, yritän arvata missä tunnetilassa se pyörii.

- En. Etkä sä sitä kerrokkaan mulle. Et vielä. Kerro sitten kun kerrot nimeskin, kerro samalla mitä pelkäät. Kerro millaisen kodin haluat, mitä muuta kuin tummaa tammea. Kerro koska sun viimeinen hammas lähti ja mistä pokemonista pidit eniten. Kerro mitä voin sanoa, kun tunnet ittes riittämättömäks, kerro kenen kanssa tahdoit pienenä naimisiin. Kerro miksi sä vihaat itseäsi niin paljon että lähdit mun mukaan sen takia että satuttaisin sua, kerro kuinka monta kertaa sä oot tehny niin, Vompatti sanoo kaiken vetämättä kertaakaan henkeä. Siltä ei lopu edes ääni. Avaan suuni mutta saan aikaseksi vain pienen korahduksen. - Sä sanoit että mä voin tehdä sulle mitä ikinä haluan. Nyt mä teen.

Vompatti ottaa mun kädestä kiinni, vie mut makuuhuoneeseen. Samassa huoneessa on levitettävä sohva jossa on puhtaan valkoiset lakanat. Missä kohtaa se ehti pedata sängyn?
Miehen kädet on karheat kun se hellästi painaa mut sängylle istumaan. Se riisuu pois mun sukkahousut, avaa tumman ihonmyötäisen mekon vetoketjun, ottaa pois punaiset pitsiset rintsikat. Sen käsistä on vaikea uskoa, että ne tuntuu höyhenen kevyiltä mun juuri aukirevityillä arvilla. Veri on lakannut vuotamasta. Vompatti kiskoo päältään oman t-paitansa ja pukee sen mun päälle. Kaikki tuntuu uudelta mutta silti joltain mikä olis voinu tapahtua satoja kertoja. Menen sängylle makaamaan selälleni, Vompatti istuu sängynlaidalla ja katsoo mua yhä tulkitsematon ilme kasvoillaan.

- Alina. Mun nimi on Alina.

Isä teki minusta laulun. Isän lukuisista anteeksipyynnöistä tämä on ainoa, jonka aion muistaa vielä vuosien päästä. Laulun sanat kertovat aamuauringosta, siitä kuinka säteet ovat liian kirkkaita, että niiden jokaista sävyä voisi edes nähdä. Säteitä on mahdotonta pitää kädessä hetkeä kauempaa, niin särkyviä ne ovat. Isä sanoo päiväkirjassaan, että vihaa itseään, kaikkia niitä tekoja joilla on satuttanut minua. Katson isän kasvoja ja erotan jokaisen piirteen. - Minä rakastan sinua isä. 



keskiviikkona, kesäkuuta 6

Sä oot toisesta maailmasta

EEEAAAARGGGHHHH-
Mun kone meni rikki.
Rageragerage.

Mitään kovin jännittävää ei siis tiedossa koska tässä äitin koneessa jota käytän
ei oo alkeellisintakaan muokkausohjelmaa. Eli en saa ees rajattua kuvia.

Mutta jeih kesäloma!
Lähen lauantaina nuorten teatterin leirille viikoks Ristijärvelle 
ja jänskättää sikana kun en tiiä yhtään mitä siellä oikeesti tapahtuu tai ketä siellä on.

Oon innostunu youtuben meikki ja hiustenlaittovideoista (joo, mitä kummaa xD)
ja tässä tulos.Ah.

Ihailkaa näitä kolmea kovin erilaista otosta minun mestarillisesta taidonnäytteestäni!
Yleensä kun en jaksa edes harjata hiuksia joka päivä puhumattakaan meikkaamisesta :D




Jee.