Piirtänyt oot uusiksi ne huterat ääriviivani.

hassut unelmani ja repaleiset sanani

Minä kävelen pellon reunaa. Aamukasteiset heinät hipovat kalpeita sääriäni. Nopeutan askeleitani, pian juoksen kohti rantaa. En pysty enää hillitsemään iloani, sisältäni alkaa kummuta helisevä nauru. Se virtaa sisältäni aitona, puhtaana. En enää voi katsoa jalkojani, sekoaisin askeleissani, niin nopeasti juoksen. Pienistä siivistäni kuuluu karhea ääni niiden heiluessa selässäni. Kohtaan rantaviivan. Katselen auringon ensisäteiden tanssia veden pinnalla. Tahtoisin tanssia niiden seassa. Pian kuulen takaani askeleidesi äänen. Sinä kävelet taakseni, lasket lämpimät kätesi viileille olkapäilleni. Lävitseni kulkee väristys, minun on niin vaikea uskoa sinun olevan totta. Ettet olekaan yksi niistä tuhansista harhoista jotka täyttävät maailmaani. Minä käännyn, näen aluksi vain hymysi. Haukkaan ilmaa välistämme, hampaani kolahtavat yhteen sulkiessa suuni. Sinä naurat minulle, silmäkulmasi rypistyvät. Kaikki eilinen paha väliltämme on kadonnut. Sinä olet unohtanut miten vihainen olit minulle, kuinka minä hetkeksi uuvuin

maailmamme painoon ja tahdoin kadota. Sinä olet unohtanut miten sanoit olevani väsynyt tähän kaikkeen, miten sanoit tämän olevan viimeinen kerta kun näemme. Minä tiesin että tulisit vielä. Tiesin ettet voisi vastustaa aamuauringon lämpöä ja alkavaa päivää.

Sinä käännyt ja minä näen elämäni silmissäsi.

Ajattelin jakaa teille pienen hetken, hetken jolloin tunsin oikeasti Jumalan läsnäolon.

Päivä alkoi huonosti, minulla oli poliklinikkakäynti ja joku lääkäreiden kanssa puhumisessa masentaa minua hirvittävästi. Illalla purin sitä päiväkirjaani kun sain viestin siskoni ystävältä.

Se meni kutakuinkin näin: "Olin tässä rukoilemassa ja mulle tuli tosi voimakkaasti mieleen, et Jumala haluaa sanoo sulle, et se on oikeesti ollu sun kanssa joka hetken kun oot sairastanu ja vihannus ittees tai muita tai mitä ikinä. Et se on oikeesti rakastanu sua joka hetki ja et se, voimallinen maailman luoja pitää sua arvokkaana ja tärkeenä. Hän oikeesti pitä sua parantumisen arvoisena ja toivoo ja haluaa sitä sulle!" Tästä eteenpäin kopioin päiväkirjaani.

"Mulla tuli tosta viestistä jotenkin hyvä olo. Niin paljon kun mä oon Jumalaa yrittäny pitää poissa - kai jotenkin hullusti testannu sen rakkautta - niin se silti on mun kanssa. Että se oikeesti parantais mut tästä jos vaan antaisin luvan. Mutta mä oon torjunu sen joka kerta. Oon pyytäny pitään mua sairaana. Oon huutanu sille "Älä paranna mua, sä sanoit ettet paranna niitä jotka ei halua parantua!" Se on kuullut sen, eikä se oo parantanu mua vastoin tahtoani. Mä oon pyytäny että niiden ihmisten jotka mun puolesta rukoilee, rukoukset ei kantais tai yltäis muhun asti. En mä ole sen kaiken arvonen. En tähän asti. Tuntuu hyvältä kuulla ja ees vähän tajuta että Jumala on oikeesti sitä mieltä. Että se on ollu mun kanssa joka hetki. Sillonkin kun ääni mun päässä pisti mut juokseen huonetta ympäri, hakkaamaan ja raapimaan itseäni verille, että sillon kun mä huusin apua, joku kuulikin sen. Joku kannatteli kun mä vajosin polvilleni. Mä lähetän hiljaisen kiitoksen yläkertaan. Yhtäkkiä mun sydän on rakkautta täynnä. Jumala oli mun kanssa tänäänkin. Siellä taysissa kun koitin epätoivoisesti sulkea korvani siltä puheelta joka kertoi mun suuresta parantumistahdistani. Jumala eli sen hetken mun kanssa ja tiesi mun tuskan. Se oli myös ylhäällä peilin edessä, kun katsoin itseäni ja vihasin. Jumala yritti sanoa että mä kelpaan. Se piti mua sylissä. Se rakasti puhtaasti, omaa lastaan."

Kun en ihan tiedä mitä minulle kuuluu,

mitä voisin kirjoittaa.

Toiset päivät ovat hyviä,

toiset sitäkin synkempiä.

Joskus hetkeksi unohdan tämän kaiken,

nauran vapaasti enkä mieti miksi olen tälläinen.

Sitten seuraavassa hetkessä

löydänkin itseni tuijottamassa peiliin,

itkemässä ahdistustani.