Rauhallista ja kaikinpuolin kaunista joulua kaikille! ♥

minä en kestä nähdä epäonnistumistani

Minä pelkään parantumista.

Pelkään ettei terve ja normaali elämä kuulu minulle,

etten ole sen arvoinen.

Minä en halua lihoa, en halua näyttää

terveeltä ja elinvoimaiselta,

vahvalta. En halua enää näyttää

joltakin jota en ole.

Minulle kuuluu sairas ja paha maailma,

olen ansainnut ne.

Luen kadehtien blogeja

jossa anoreksialle

elämänsä menettäneet

alkavat taistella sitä vastaan.

He tietävät ettei kukaan muu tee sitä heidän puolestaan.

Minä en jaksa taistella.

Minusta ei ole siihen.

Minä en saa.

Pääni tekee kaikkensa estääkseen sen.

Minä katselen muiden iloista elämää,

"en minä kuulu tuonne."

En edes pidä itseäni sairaana.

En ansaitse yhtäkään diagnoosia.

Olen vain epäonnistunut.

Jäänyt roikkumaan tyhjään elämään.

Tänään pienen hetken todella halusin parantua.

Uskoin olevani tarpeeksi arvokas elämään.

Tahdoin takaisin arkeen,

halusin juosta, tanssia, nauraa.
Pienen hetken.

Sitten menetin taas toivoni.

Minä pelkään etten osaakaan elää.

Etten enää muista.

Ennen "laitokseen" joutumista

mietin sitä joka päivä.

Miten eletään?

(vaikken muutenkaan käytä raskaasti meikkiä

niin päätin ottaa muutaman täysin luonnollisen kuvan,

kuva siis otettu heti saunomisen jälkeen

ja muokkaamattomia molemmat)

Olen nyt nuorisopsykiatrisella osastolla

eli kokovuorokautisella.

Ikävöin järkyttävän paljon kotiin,

olen tuolla niin yksin.

Turrun laitosmaisuuteen

ja vaellan haamuna käytävää edestakaisin.

Minuun koskee niin paljon.

Kaikki tämä syöminen,

tuntuu kuin mahalaukkuani

revittäisiin.

Olen niin yksin sairaalassa.

Niin loputtoman yksin

ja väsynyt.

Te saatte minut

vihaamaan vartaloani

niin paljon enemmän kuin

koskaan ennen.

On todella vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen.

Sairaalassa on kamalaa,

olin kolme ensimmäistä päivää

letkuruokinnassa,

sitten tajusin että

samat kalorit tulee vaikken syökkään.

Aloin syödä ja sain sen pois.

Joudun syömään viidesti päivässä

epäinhimillisen kokoisia aterioita

ja kyllä, lihon hirveästi.

Ahdistus on vaikea kestää,

olen harkinnut karkaamistakin

kunnes tajusin että

minut saataisiin kyllä kiinni.

Tänään pääsin kotiin lomalle.

Nöyrimmät anteeksipyynnöt:
jouduin sairaalaan lastenpolille
painon "normalisointiin" (=lihotukseen)
koska paino oli tippunu alle 46.

Lupaan pistää kunnon blogin perjantaina
kun pääsen kotiin muutamaks tunniks.

Toivottavasti ette hylkää blogin lukemista
tän katkon takia, kiitos jos ette.

Mulla ei oo aikaa tän pidempään blogiin:
oon nytkin sairaalan kahvilassa eikä
mulla oo aikaa.