perjantaina, syyskuuta 12

maanantaina, syyskuuta 8

Niimpä, tämäkin

 Uganda-asiaa.

Ajattelin että on sen verran mielenkiintonen projekti tulossa, että tekin haluaisitte olla seuraamassa tapahtumien etenemistä. Well, here we go.

Mitä mä ajattelin ensin, kun sain soiton että pääsen messiin? Kai ensimmäisenä tuli semmonen 
"mitä, apua, ei oo todellista, TÄÄ ON PARASTA IKINÄ"-fiilis. Sitä jatku muutamat ensimmäiset päivät, kunnes se ajatus jotenkin siirty taka-alalle kaiken muun elämän ohessa. Välillä kun sitä mietti, alko pelottaan koko ajatus.
Kestänkö kaiken mitä siellä tulee vastaan? Mitä jos sairastun? Entä kun tuun kotiin takasin, tuntuuko kaikki täällä oleva liian etuoikeutetulta? Valmistauduin jo siihen, että sen reissun jälkeen muutan johonkin kadulle asumaan, hankkiudun alkoholistiks ja etsin jonkun joka säännöllisesti vetää mua turpaan. Ihan vaan siks, että toisella puolella maailmaa ihmiset kärsii.

Herätys.

Ensin aloin käsitellä pelkoa. Aloin miettiä kaikkia asioita, mistä se pelko juontaa.
Kaikki pelko mitä aloin kehittään päässäni, on lähtöisin tästä hetkestä, tai jostain menneestä.
Oon tuntenu syyllisyyttä varmaan siitä lähtien kun synnyin.
Ahdistaa, kun näkee, että kaikki ei saa samoja lähtökohtia kun mitä itse on saanut.
Siihen tunteeseen on helppo jämähtää, lamaantua. "Hei, kun kaikki muutkin kärsii, miksen mäkin. Mikä oikeus mulla on elää näin, jos samaa ei oo kaikilla."

Herätys.

Tähän tarvittiin jo joku ulkopuolinen. Äiti lähetti ensimmäisen impulssin. "On ihmisiä joiden päätöksentekoa ohjailee pelko, ja ihmisiä joiden päätöksentekoa ohjailee luottamus." Mä en halua, että mun elämää määrää pelko. Samuli Putro osas sanoo sen mun mielestä aika osuvasti: "Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?" Tää oli ensimmäinen oivallus, ja sen koin joskus kesällä. Mä en voi pelätä, jos aion tehdä ne asiat elämässäni mitä oikeesti haluan. Mun täytyy luottaa, että selviän. Että muut selviää.

Toinen impulssi lähti monista keskusteluista mitä oon käyny ihmisten kanssa koko kesän noin tähän päivään asti. Toiset tökki tätä ajatusta lähtemään kokemalla samoin kun mä: mä oon helvetin kermaperse kun oon saanu tän elämän mitä nyt elän. Toiset taas avarsi tätä näkemystä: ei kukaan täällä pyri siihen, että maailmassa kaikilla olis tasaisesti yhtä kurjat puitteet elämään, vaan että me kaikki saatais tasasesti hyvä elämä. Että meillä kaikilla olis koulutus, mahdollisuus työhön, ruokaa, vettä, koti. Kuuluisa keskiluokan syyllisyys vaan esti tajuamasta sitä. Kelatkaa, jopa sillon kun yrittää tehdä jotain toisten eteen, saattaa alkaa rypeen itsesäälissä. Voi hitsi meitä, mua, ketä tahansa. En mä halua mennä sinne katsomaan ihmisiä säälivin silmin, korottamaan itseäni kenenkään yläpuolelle.
Mä haluan mennä sinne tutustumaan ihmisiin, tutustumaan pakolaisleiriin ja ennen sitä keräämään sinne vähän rahaa. Sen jälkeen haluan kertoo Suomessa, että mitä tuli nähtyä. Ehkä innostaan muitakin ihmisiä auttaan tässä projektissa. Ei säälistä, vaan ystävyydestä. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo, etc. Maailmaa pelastetaan yks ihminen kerrallaan, niin ehkä oli jokseenkin hyvä vähän korjata taas tätä ihmistä, ennenkun lähtee kuunteleen toisten tarinoita.

Vaikka noi aiemmat sanat saattokin kuulostaa varmoilta ja tosi harkituilta, niin samalla mulla on tunne, etten voi sanoo vielä mitään. Ehkä tää on hyvä kirjottaa siks, että näitä voi lukee sitten jälkikäteen hymyhuulessa. Mutta samanlaistahan se on kaikkialla elämässä; ensin ollaan niin varmoja jostain ja sitten vuoden päästä katotaan taaksepäin ja facepalmataan. Siks julistankin vielä loppuun: mikään ei oo varmaa marraskuun 8.-18. päivistä, kun se että lähden sinne kirkkain silmin tutkimusmatkalle. Onneks ykstoista muutakin lähtee mukaan, että saadaan avata silmiä oikeen urakalla.

Loppuun epämääräinen flow-kuva juhannukselta, ettei homma mee liian vakavaks

Okei ihan loppuun vielä linkkiä tän järjestön sivuille jonka kautta pääsin mukaan: http://www.pakolaisapu.fi/


Kriisi ja valaistuminen

Moi.

Vähän semmonen yleisluontoinen ilmoitusasia, ja ehkä yritys palata oikeesti tähän blogiin.
Tää on ollu pitkän aikaa jonkinmuotoinen syömishäiriöblogi, mutta musta tuntuu että ei oo enää.
Mulle linkattiin jonkun anorektikon blogikirjotus jossa oli mun kuva, ja kirjotin siihen kommentin yrityksenä rohkaista tätä kirjottajaa. Kun olin kirjottanu sen kommentin tajusin, että se oli kaikki mitä mulla on enää sanottavana syömishäiriöstä. Olisin yhtä hyvin voinu kirjottaa ton itelleni. Sille ihmiselle mitä olin joskus. Jaan sekä kuvan, että kommenttini asiasta, molemmat siks että ne liittyy aika tiiviisti tarinaan.




Moi.

Mä oon toi tyttö tosta kuvasta. Toi on otettu kolme vai neljä vuotta sitten, jolloin olin onnettomanpi kun koskaan aiemmin, tai myöhemmin elämässäni. Olin sairas kaikin tavoin. Kunnes sain apua.
Nyt kolme vuotta myöhemmin, oon onnellisempi kun koskaan aiemmin.

Mitä mulla oli, kun toi kuva otettiin: ei enää lähestulkoon mitään. Mun kaverit oli kaikonnu mun ympäriltä, erosin poikaystävästäni, mun isä muutti toiselle paikkakunnalle. Olin järjettömän ahdistunut. Kaikki mitä mulla oli, oli laihuus. Ei todellakaan sen arvosta.

Tiedätkö mitä aion tänävuonna? Lähden Ugandaan talvella, vietän uudenvuoden Pariisissa. Mulla on poikaystävä ja paljon ystäviä. Mulla on hyvät välit perheeseeni ja oon täysin sinut kroppani kanssa. Joka on toi kuva +10kg. Tänä vuonna oon ollu kaks viikkoa Norjassa, käyny festareilla, tehnyt teatteria, lillunut kylpylähotellissa, ollu abiristeilyllä Pietarissa. Nauttinut elämästä oikeesti, niin täysiä kun voi. Se on jotain mitä laihuudella ei tuu koskaan saavuttaan. Mitään noista asioista. En kerro niitä siks, että haluaisin leijua "hei, kato mun elämää", vaan siks että ymmärtäisit mitä viet iteltäs kun laihdutat ja keskität elämäs sen ympärille.
Mieti mitä sä voisit saavuttaa.

Sulla on kaikki mahdollisuudet elämässäs saavuttaa mitä haluat. Ihan oikeesti. Se voi vaikuttaa nyt ihan absurdilta ajatukselta, mutta sä voit olla vapaa tosta. Sä pystyt siihen. Toi ei oo tapa kontrolloida itteensä, tai tapa kehittää itteensä. Tolla hajotetaan ihminen. Ja kun mennään tietyn pisteen yli, sitä ihmistä on enää vaikee korjata. Eikä siinä oo mitään hienoo, ei mitään romanttista eikä mitään onnellista. Laihuus ei tarjoo mitään, mutta se voi viedä kaiken.
- Kuisma

Joten on aika kääntää uus sivu elämästä, jättää toi aika täysin taakse. Se on muisto, matka joka tavallaan kasvatti, mutta jätti myös syvät arvet. Tää blogi ei tuu enää käsittelemään syömishäiriötä mitenkään, koska ei oo enää mitään, mitä käsitellä. Kliseisesti: mä oon vapaa, jota en koskaan kuvitellut enää olevani. Nyt osaan sanoo sen. Mä olen parantunut anoreksiasta. Se ei tuu palaamaan mun elämään koskaan enää.